Hyvässä kertomuksessä on verta ja viinaa

Joka aamu Imamus painoi pahvisen olutkorin kutreilleen, ja oli valmis kohtaamaan haasteen. Kadulla hän aiheutti päänvaivaa muurahaisille, jotka taivalsivat työhönsä standartoiduissa vaatteissaan – vaikkei kukaan sitä tiedostanut pukeutuessaan aamuisin, oli vaatekaapissa pelkkiä kappaleita, jotka sinne kuuluivat: hakaneuloja huulissa vasta kun joku toinen sanoo sen näyttävän hyvältä. 

 

Imamus oli siis järjettömämpi kun ystävänsä Lukius, joka tänä aamuna oli asettunut mustiin pillifarkkuihin sekä paitaan, missä oli mukavan provokatiivinen kuva (Mukava siksi, ettei se oikeasti provosoisi ketään: itseasiassa muurahaisista kolme oli juuri tänä aamuna vetänyt paidan ylleen, olihan se ollut liikkeessä myynnissä).

 

Näin he siis kulkivat kaduilla: Imamus tyhjä tvelvari päässään, Lukius mustana ja naama verellä. Kumpikin heistä mietti tahollaan, miksi toinen oli pukeutunut niin naurettavalla tavalla. 

 

“Lukius, kuoma, ehkä meidän pitäisi hankkiutua, pelkästä kohteliaisuudesta muita muurahaisia kohtaan, kovaan humalaan?”

 

“Ehkäpä voisimme tapella hiukan, että antaisimme muurahaisille helpon selityksen veriselle naamalleni?”

 

Imamus työnsi hakaneulan huuleensa (“näytätpä hyvältä!”), ja niin nuo iloisat peipposet katosivat ihmisvilinään, ja kun hetken päästä suuntaansa katsoin, en enää erottanut, missä alkoi individuaali ja missä muurahainen.