Imamus oli siis järjettömämpi kun ystävänsä Lukius, joka tänä aamuna oli asettunut mustiin pillifarkkuihin sekä paitaan, missä oli mukavan provokatiivinen kuva (Mukava siksi, ettei se oikeasti provosoisi ketään: itseasiassa muurahaisista kolme oli juuri tänä aamuna vetänyt paidan ylleen, olihan se ollut liikkeessä myynnissä).

Näin he siis kulkivat kaduilla: Imamus tyhjä tvelvari päässään, Lukius mustana ja naama verellä. Kumpikin heistä mietti tahollaan, miksi toinen oli pukeutunut niin naurettavalla tavalla. 

“Lukius, kuoma, ehkä meidän pitäisi hankkiutua, pelkästä kohteliaisuudesta muita muurahaisia kohtaan, kovaan humalaan?”

“Ehkäpä voisimme tapella hiukan, että antaisimme muurahaisille helpon selityksen veriselle naamalleni?”

Imamus työnsi hakaneulan huuleensa (“näytätpä hyvältä!”), ja niin nuo iloisat peipposet katosivat ihmisvilinään, ja kun hetken päästä suuntaansa katsoin, en enää erottanut, missä alkoi individuaali ja missä muurahainen.

Verbu kysyi kommentissa, että onko blogin otsikko  oikeutus masturboinnille. Ei se ole. Se on vain tekosyy.

  Vaivaatteko päätänne tälläisillä kysymyksillä? Perustamme arkipäiväisen elämämme päivittäin asioille, joita emme ole itse nähneet saati kokeneet (harvoin edes sen kummemmin ajatelleet). Harva meistä on ikinä matkustanut etelänavan yli: varmuutemme maan perusrakenteesta perustuu vain kertomuksiin ja kuviin, joita näkyy kaikkialla. Jospa on vain helpompaa uskoa, mitä kerrotaan, kuin alistaa itsensä olemaan muiden kanssa erimieltä?

Jos voisimme olla varmoja siitä, että kuoltuamme pääsisimme taivaaseen, tai siitä, että kuoltuamme sielupartikkelit vain lakkaisivat olemasta, meidän olisi helppo elää. Tätä varmuutta meillä ei ole: voimme perustaa maailmankatsomuksemme vain arvailuille, ja toivoa, että se kanta, millä kaikki muutkin ovat, on oikea. On kahdenlaista varmuutta: tätä oikeaa, ja tuota väärää. Olet sitten ateisti tai teisti, uskot aina, että sinun aksioomasi on oikea, muiden väärä.

Harmi vaan, että ne vääräuskoiset pitävät niin kovaa ääntä!